Parlamentin päätöksenteko
Vielä muutamia vuosia sitten Euroopan unionissa ja Euroopan parlamentissa oli jopa 30 erilaista tapaa tehdä säädöksiä. Päätöksentekoa on voimakkaasti yhdenmukaistettu ja tehostettu mm. Amsterdamin sopimuksessa ja sen jälkeen Nizzan sopimuksessa.
Parlamentti käsittelee asiat ja tekee päätöksiä nyt pääasiallisesti neljällä tavalla: kuulemismenettely (esim. maatalous), yhteistoimintamenettely (Emu-asiat), yhteispäätösmenettely (esim. sisämarkkinalait) ja hyväksymismenettely (esim. uusien jäsenmaiden hyväksyminen).
Keskeisin päätöksentekotapa on yhteispäätösmenettely. Sen avulla EU:ssa päätetään esimerkiksi sisämarkkinalaeista. Yhteispäätösmenettelystä sovittiin Maastrichtin sopimuksessa ja sitä laajennettiin uusille aloille Amsterdamin ja Nizzan sopimuksissa. Samalla menettelyä yksinkertaistettiin voimakkaasti. Nykyisin 70 - 80 % EU:n lainsäädännöstä on yhteispäätösmenettelyn piirissä.
Yhteispäätökset edellyttävät nimensä mukaisesti sitä, että parlamentti ja neuvosto molemmat hyväksyvät uuden säädöksen. Sopimuksissa on tiukat aikarajat päätöksille eri käsittelyvaiheissa. Jos parlamentti ja neuvosto eivät pääse kahden käsittelykierroksen jälkeen yhteisymmärrykseen, muodostetaan sovittelukomitea, johon kumpikin osapuoli nimittää yhtä monta edustajaansa. Sovittelukomitea laatii kompromissiehdotuksen molempien toimielinten hyväksyttäväksi.
Parlamentin kannat ilmaistaan täysistunnoissa. Ennen täysistuntoa asiat käsitellään parlamentin valiokunnissa ja poliittisissa ryhmissä. Parlamentti sopii muiden EU-elinten tavoin omista työskentelytavoistaan, jotka on seikkaperäisesti kirjattu työjärjestykseen. Työjärjestys kertoo esimerkiksi, miten parlamentti valitsee puhemiehistönsä ja muut elimet, miten muodostetaan poliittiset ryhmät, miten parlamentin suhteet muihin EU-elimiin on järjestetty, miten EU-lainsäädäntöä tehdään, miten parlamentti äänestää sekä miten budjettia käsitellään ja valvotaan.
